Diagnoosien lisääntyminen näkyy tilastoissa ja herättää aiheellista keskustelua. Tilasto ei kuitenkaan kerro, kuinka kauan yksittäinen ihminen odotti tunnistamista, miten hänen vaikeuksiaan sitä ennen tulkittiin tai millä hinnalla hän oppi pärjäämään. Tässä artikkelissa tarkastelen sitä, mitä diagnoosikeskustelussa helposti jää näkymättömiin.
Diagnoosit ovat lisääntyneet. Mitä siitä voidaan päätellä?
ADHD-diagnoosien määrä on Suomessa kasvanut nopeasti. Myös ADHD-lääkkeiden käyttö on yleistynyt. Näiden muutosten syitä, alueellisia eroja, diagnostisia käytäntöjä ja hoitokäytäntöjä pitää voida tutkia kriittisesti.
THL:n rekisteritietojen mukaan terveydenhuollossa kirjattujen ADHD-diagnoosien yleisyys on kasvanut 7–17-vuotiailla koko vuosien 2015–2024 tarkastelujakson ajan. Vuonna 2024 ADHD-diagnoosi oli kirjattu noin 12,5 prosentille 7–12-vuotiaista pojista ja noin 11,5 prosentille 13–17-vuotiaista pojista. Tytöillä vastaavat osuudet olivat noin 4,5 ja 7 prosenttia. Kyse on hallinnollisesta esiintyvyydestä eli terveydenhuollon rekistereihin kirjatuista diagnooseista. Se ei ole suora mittaus siitä, kuinka yleinen ADHD väestössä on (Kansaneläkelaitos, 2026b).
Myös lääkehoito on yleistynyt. Vuonna 2025 ADHD-lääkkeitä käytti noin 11 prosenttia alakouluikäisistä pojista ja 3,8 prosenttia saman ikäisistä tytöistä (Kansaneläkelaitos, 2026a).
Luvut ovat merkittäviä. Niistä ei kuitenkaan voi päätellä, että yksittäinen ihminen olisi saanut diagnoosinsa helposti tai perusteettomasti.
Väestötason muutos ja yhden ihmisen tutkimuspolku ovat eri asioita.
ADHD:n diagnostinen arvio ei perustu yhteen oireeseen tai kyselylomakkeeseen. Käypä hoito -suosituksen mukaan arvioinnissa tarkastellaan muun muassa oireiden pitkäkestoisuutta, niiden esiintymistä eri tilanteissa, toimintakyvylle aiheutuvaa haittaa, kehityshistoriaa sekä muita mahdollisia oireita selittäviä tekijöitä.
Siksi kaksi asiaa voivat olla totta yhtä aikaa.
Diagnoosien kasvua ja diagnostiikan laatua voidaan arvioida kriittisesti. Samalla yksittäisen ihmisen tie tunnistamiseen ja tarvitsemaansa tukeen voi olla pitkä.
“Ei ennen tällaisia diagnooseja ollut”
On totta, että neurokirjon diagnooseja tehtiin aiemmin huomattavasti vähemmän.
Siitä ei kuitenkaan seuraa, että neurokirjon piirteitä, toimintakyvyn vaikeuksia tai tuen tarpeita olisi ollut vähemmän.
Asiaa voi havainnollistaa kaukoputkella.
Ennen havaintovälineiden kehittymistä ihmiskunta tunsi vain osan niistä avaruuden kappaleista, jotka nykyään tunnemme. Uuden asteroidin havaitseminen ei tarkoita, että asteroidi olisi syntynyt sinä päivänä. Havaitsemisen mahdollisuudet muuttuivat.
Vertaus ei ole täydellinen. Neurokehityksellinen diagnostiikka ei ole samalla tavalla muuttumattoman luonnonilmiön mittaamista. Diagnostiset luokitukset muuttuvat, tutkimustieto lisääntyy ja käsityksemme toimintakyvystä, ympäristöstä sekä ihmisten välisestä vaihtelusta kehittyvät.
Vertaus auttaa silti tunnistamaan yhden ongelmallisen päätelmän.
“Se, ettei jotakin aiemmin tunnistettu tai nimetty, ei tarkoita, ettei sitä ollut.”
Siksi kysymyksen “miksi näitä diagnooseja ei ennen ollut näin paljon?” rinnalle pitäisi asettaa toinen:
Mitä tapahtui ihmisille, joiden tarpeita ei tunnistettu?
Diagnoosin puuttuminen ei tarkoittanut vaikeuksien puuttumista
Neurokirjon piirteet tai niihin liittyvät tuen tarpeet eivät katoa sillä, ettei ihmisellä ole diagnoosia.
Moni on elänyt hyvää elämää ilman diagnoosia. Joku on löytänyt itselleen sopivan ympäristön. Joku on saanut tarvitsemansa tuen muuten. Joku ei ole koskaan kokenut diagnoosia tarpeelliseksi.
Kaikkien elämä ei kuitenkaan ole kulkenut näin.
Frenchin ja kollegoiden systemaattisessa katsauksessa tarkasteltiin myöhään tunnistetun tai tunnistamatta jääneen ADHD:n ja autismin seurauksia. Katsaukseen sisältyi 17 tutkimusta, joista 14 käsitteli ADHD:ta ja kolme autismia. Tutkimuksissa tunnistamatta jääminen yhdistyi muun muassa mielenterveyden ja sosiaalisten suhteiden vaikeuksiin sekä joissakin aineistoissa kohonneisiin päihteiden käytön, tapaturmien ja rikosoikeudellisten seurausten riskeihin. Tutkimusnäyttö oli huomattavasti vahvempaa ADHD:n kuin autismin osalta, joten tuloksia ei voi yleistää koko neurokirjoon (French et al., 2023).
Tämä ei tarkoita, että neurokirjon ihmiset olisivat lähtökohtaisesti vaarassa syrjäytyä, käyttää päihteitä tai joutua rikosoikeudellisen järjestelmän piiriin.
Kysymys on siitä, mitä pitkäaikainen tunnistamatta jääminen ja ilman sopivaa tukea eläminen voivat joillekin ihmisille merkitä.
Kun vaikeuksille ei ole ollut ymmärrettävää selitystä, niitä on voitu tulkita toisella tavalla.
Ihmistä on voitu pitää laiskana, huonosti motivoituneena, huolimattomana tai hankalana. Lapsen vaikeuksia on voitu selittää kasvatuksella. Nuoren toimintakyvyn heikkeneminen on voitu tulkita asenteeksi tai tahdon puutteeksi.
Diagnoosin puuttuminen ei siis tarkoita, ettei selityksiä olisi ollut.
Selitys on vain voinut kohdistua ihmisen tahtoon, luonteeseen tai hänen läheisiinsä.
Vanhemman huoli ei ole diagnoosi
Vanhemman ei tarvitse tietää lapsensa diagnoosia huomatakseen, että lapsen arjessa on kuormitusta tai tuen tarpeita.
Hän voi nähdä lapsen selviytyvän koulupäivästä ja kuormittuvan voimakkaasti vasta kotona. Hän voi huomata, että siirtymät, sosiaaliset tilanteet, aistiympäristö tai toiminnanohjauksen vaatimukset vievät lapselta poikkeuksellisen paljon voimavaroja.
Vanhemman ei tarvitse osata sanoa, mistä tämä johtuu.
Sen selvittäminen kuuluu ammatilliseen arviointiin.
Vanhemman huolen kuunteleminen ei tarkoita hänen oman diagnostisen tulkintansa automaattista hyväksymistä. Mutta huolen sivuuttaminenkaan ei ole neutraalia.
Vanhemmuutta voidaan ja joskus pitää arvioida. Lapsen toimintakykyyn vaikuttavat monet biologiset, psykologiset, sosiaaliset ja ympäristöön liittyvät tekijät.
Ongelma syntyy, jos yksi mahdollinen selitys alkaa sulkea muut pois.
Jos lapsen vaikeuksia tarkastellaan pitkään ensisijaisesti kasvatuksen, vanhemmuuden tai perheen vuorovaikutuksen kautta, jokin muu olennainen tuen tarve voi jäädä tunnistamatta.
Kun apua hakevasta tulee ongelma
Kansainvälisessä tutkimuksessa on tarkasteltu ilmiötä, jota kutsutaan parent carer blameksi.
Clementsin ja Aiellon toimittamassa teoksessa Understanding Parent Blame: Institutional Failure and Complex Trauma kuvataan tilanteita, joissa julkinen järjestelmä ei pysty vastaamaan vammaisen lapsen tai hänen perheensä tuen tarpeisiin ja huomio alkaa siirtyä järjestelmän ongelmista vanhempaan. Teoksessa käsitellään myös systems-generated trauma -käsitettä eli järjestelmän toiminnasta syntyvää vakavaa kuormitusta ja haittaa (Clements & Aiello, 2025).
Tutkimus sijoittuu erityisesti Englannin palvelujärjestelmään. Sen perusteella ei voi väittää, että Suomessa tapahtuisi sama samalla tavalla.
Se nostaa silti esiin tärkeän kysymyksen.
“Mitä tapahtui ennen kuin läheisestä tuli muiden silmissä ‘vaativa’?”
Ihmisen tapa asioida järjestelmässä ei synny tyhjiössä.
Vanhempi ei ehkä aluksi tallentanut viestejä. Hän ei ehkä pyytänyt jokaista asiaa kirjallisena. Hän ei ehkä tuntenut lainsäädäntöä, palvelujen myöntämisperusteita tai muutoksenhakua.
Hän saattoi oppia ne siksi, että hänen oli pakko.
Jos sovitut asiat ovat aiemmin unohtuneet, ihminen oppii varmistamaan. Jos luvattu tuki ei toteudu, hän oppii pyytämään asiat kirjallisina. Jos sama tuen tarve pitää perustella yhä uudelleen, hän oppii perustelemaan tarkasti. Jos päätöksiin pitää hakea muutosta, hän oppii tuntemaan oikeutensa.
Myöhemmin juuri nämä toimintatavat voidaan tulkita hankaluudeksi, kontrolloinniksi tai epäluottamukseksi.
Silloin pitäisi arvioida myös historiaa niiden takana.
Entä ne, jotka eivät koskaan päädy diagnoositilastoihin?
Kaikki neurokirjon ihmiset eivät saa diagnoosia.
Osa aikuisista alkaa tunnistaa itsessään neurokirjon piirteitä vasta oman lapsensa tai muun läheisensä tutkimusprosessin kautta.
Lapsen kokemuksille löytyy sanoja, ja samalla jokin omassa elämässä alkaa tuntua tutulta.
Toiminnanohjauksen vaikeudet. Aistikuormitus. Voimakas palautumisen tarve. Tarve ennakoida. Sosiaalisten tilanteiden tietoinen opettelu. Maskaaminen.
Vuosikymmeniä selittämättömiksi jääneet kokemukset voivat saada uuden mahdollisen tulkinnan.
Oman neurotyypin tunnistaminen ei ole sama asia kuin kliininen diagnoosi.
Mutta diagnoosin puuttumisesta ei myöskään voi päätellä, ettei ihmisellä voisi olla neurokirjon piirteitä tai niihin liittyviä tuen tarpeita.
Aikuisena autismidiagnoosin saaneiden kokemuksia koonneessa systemaattisessa katsauksessa toistuivat pitkät polut ennen diagnoosia, vaikeudet arvioon pääsyssä, vaihteleva tuki ja stigma. Diagnoosi saattoi myös auttaa ihmisiä jäsentämään omaa historiaansa uudelleen (Nayyar et al., 2025).
“Pärjääminen” voi maksaa paljon
Ihminen voi näyttää ulospäin pärjäävän ja käyttää samalla valtavan määrän voimavaroja siihen, että pärjääminen on mahdollista.
Moni on rakentanut vuosien aikana kekseliäitä selviytymisen ja kompensoinnin keinoja.
Arki voi nojata tarkkoihin rutiineihin, muistilistoihin, tilanteiden etukäteisharjoitteluun, sosiaalisten tilanteiden käsikirjoittamiseen, ympäristön järjestämiseen ja pitkään palautumiseen.
Näissä keinoissa ei itsessään ole mitään väärää. Ne voivat olla hyvin toimivia tapoja rakentaa itselle sopivaa elämää.
Ongelma syntyy, jos toimintakykyä arvioidaan vain sen perusteella, saiko ihminen asian tehtyä.
“Jos toimintakykyä arvioidaan vain sen perusteella, saiko ihminen asian tehtyä, jää kysymättä, mitä tekeminen maksoi.”
Maskaamisella tarkoitetaan omien autististen piirteiden peittämistä, säätelemistä tai kompensoimista niin, että oma toiminta vastaisi paremmin ympäristön odotuksia.
Maskaaminen voi olla myös suojaava strategia. Ihminen voi käyttää sitä selvitäkseen ympäristössä, jossa hänen luontainen tapansa olla ei aina tule hyväksytyksi.
Samalla tutkimuksessa on löydetty yhteyksiä runsaan maskaamisen ja heikomman psyykkisen hyvinvoinnin välillä. Vuoden 2024 systemaattisessa katsauksessa ja meta-analyysissa runsaampi maskaaminen liittyi muun muassa suurempaan ahdistuneisuuteen, masennusoireisiin ja sosiaaliseen ahdistukseen sekä heikompaan psyykkiseen hyvinvointiin. Tuloksista ei kuitenkaan voi tehdä yksinkertaisia syy-seurauspäätelmiä (Khudiakova et al., 2024).
Tavoite ei siis ole arvostella ihmisten selviytymiskeinoja.
Olennaista on tunnistaa niiden mahdollinen hinta.
Entä jos kyse ei olekaan yrittämisen puutteesta?
Kun ihminen on lapsesta asti oppinut, että hänen pitäisi vain yrittää enemmän, hän voi alkaa käyttää samaa mittaria itseensä.
Jos muut pystyvät, minunkin pitäisi pystyä.
Jos tämä vie minulta enemmän aikaa, yritän kovempaa.
Jos en saa aloitettua, olen laiska.
Jos en enää jaksa, olen epäonnistunut.
Mutta toimintakyky ei ole moraalinen ominaisuus.
Autistista uupumusta koskevassa systemaattisessa katsauksessa koottiin 48 tutkimuksen ja noin 4 000 autistisen ihmisen kokemuksia. Autistista uupumusta kuvattiin voimakkaana uupumuksena sekä toimintakyvyn tai aiemmin käytettävissä olleiden taitojen heikkenemisenä. Sitä edistävinä tekijöinä nousivat esiin muun muassa pitkäaikainen maskaaminen, aisti- ja sosiaalinen kuormitus, stigma ja arjen vaatimukset. Tuki, parempi itseymmärrys ja mahdollisuus lepoon nousivat suojaaviksi tekijöiksi. Tutkimusaineisto painottui tiettyihin autististen ihmisten ryhmiin, joten tuloksia ei voi sellaisenaan yleistää kaikkiin autistisiin ihmisiin (Ali et al., 2025).
Siksi kysymys “entä jos se ei olekaan laiskuutta?” on aiheellinen.
Joskus kyse voi olla uupumuksesta. Joskus toiminnanohjauksen vaikeuksista. Joskus aistikuormituksesta. Joskus siitä, että ympäristön vaatimukset ylittävät ihmisen käytettävissä olevat voimavarat.
Ensimmäisen tulkinnan ei tarvitse olla se, ettei ihminen yritä tarpeeksi.
Entä jos katsomme samaa tilannetta eri neurotyypeistä käsin?
Myös sillä on merkitystä, kuka ihmisen käyttäytymistä tulkitsee.
Ulkopuolinen voi nähdä käyttäytymisen. Hän ei kuitenkaan automaattisesti tiedä, miltä tilanne toisesta ihmisestä tuntuu tai mikä käyttäytymistä selittää.
Damian Miltonin vuonna 2012 esittämä kaksoisempatiaongelma haastoi ajatuksen siitä, että autististen ja ei-autististen ihmisten väliset vuorovaikutuksen vaikeudet johtuisivat yksinomaan autistisen ihmisen puutteellisesta kyvystä ymmärtää muita.
Kaksoisempatiaongelmalla tarkoitetaan molemminpuolisen ymmärtämisen vaikeutta, joka voi korostua silloin, kun ihmisten kokemisen ja maailman hahmottamisen tavat eroavat paljon toisistaan (Milton, 2012; Milton et al., 2022).
Cromptonin ja kollegoiden tutkimuksessa tieto välittyi autististen aikuisten muodostamissa ketjuissa yhtä tehokkaasti kuin ei-autististen aikuisten ketjuissa. Sen sijaan autistisia ja ei-autistisia osallistujia yhdistävissä ketjuissa tiedon säilyminen heikkeni nopeammin ja osallistujat arvioivat keskinäisen yhteyden heikommaksi. Tulos haastaa ajatusta siitä, että vuorovaikutuksen vaikeus olisi yksinkertaisesti autistisen ihmisen sisäinen puute (Crompton et al., 2020).
Sassonin ja kollegoiden tutkimuksessa ei-autistiset osallistujat muodostivat autistisista ihmisistä nopeasti kielteisempiä ensivaikutelmia ja ilmoittivat vähäisempää halua sosiaaliseen vuorovaikutukseen heidän kanssaan. Erot katosivat, kun arviointi perustui pelkkään puheen tekstisisältöön ilman ääni- ja visuaalisia vihjeitä. Tutkijat päättelivät, että myös muiden ihmisten havainnot ja reaktiot voivat osaltaan vaikuttaa autististen ihmisten sosiaalisiin kokemuksiin (Sasson et al., 2017).
Tämä ei tarkoita, että kaikki väärinymmärrykset johtuisivat neurotyyppien eroista.
Se tarkoittaa, ettei tulkintaa pitäisi automaattisesti pitää objektiivisena vain siksi, että se tulee ulkopuolelta.
“Me voimme nähdä, mitä ihminen tekee. Se ei vielä tarkoita, että tiedämme, miksi hän tekee niin.”
Ei mitään meistä ilman meitä
Tämä on yksi syy siihen, miksi “ei mitään meistä ilman meitä” on myös tutkimuksen laadun kysymys.
Neurokirjon ihmisten ei pitäisi olla tutkimuksessa vain kohteita, joiden toimintaa muut määrittelevät.
Omakohtainen kokemus ei tee yhdestä ihmisestä koko neurokirjon edustajaa. Autistinen lääkäri, tutkija tai muu ammattilainen ei automaattisesti tiedä, miltä kaikkien autististen ihmisten elämä tuntuu. Samoin ei-autistinen tutkija voi tehdä erinomaista neurokirjotutkimusta.
Kyse ei ole siitä, kuka saa tutkia ketä.
Kyse on siitä, millainen tieto hyväksytään tiedoksi.
Catala tarkastelee “Nothing about us without us” -periaatetta episteemisen oikeudenmukaisuuden kautta. Kysymys on myös siitä, kenelle annetaan asema tiedon tuottajana ja kenen kokemusta pidetään uskottavana. Osallistavassa tutkimuksessa neurokirjon ihmiset voivat osallistua tutkimuskysymysten, menetelmien ja tulkintojen rakentamiseen sen sijaan, että heidän roolinsa jäisi vain tutkimuksen kohteeksi (Catala, 2024).
Chown ja kollegat ovat puolestaan kuvanneet osallistavan autismitutkimuksen tarvetta ja sitä, kuinka autismitutkimusta on pitkään tehty autistisista ihmisistä enemmän kuin heidän kanssaan (Chown et al., 2017).
Osallistava tutkimus voi auttaa tunnistamaan kysymyksiä ja tulkintoja, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.
Myös neurokirjon tutkijoiden, lääkärien ja muiden ammattilaisten omakohtainen ymmärrys voi tuoda työhön näkökulmia, joita pelkkä ulkopuolinen havainnointi ei tarjoa.
Mutta osallistaminen ei saa tarkoittaa vain niitä ihmisiä, joiden on helppo osallistua tutkimuksen perinteisin keinoin.
Myös paljon tukea tarvitsevien, puhetta käyttämättömien ja vaihtoehtoisia kommunikointitapoja käyttävien ihmisten näkökulmien pitää voida tulla mukaan.
Muuten on vaarana, että myös neurokirjon sisältä kuuluu vain osa kokemuksista.
Oletukset eivät jää vain puheeksi
Diagnoosien lisääntymistä pitää tutkia. Diagnostiikan laatua pitää arvioida. Lääkehoidon käyttöä pitää seurata. Lasten ja nuorten ympäristöjen, koulun, yhteiskunnan ja elämäntapojen muutosten vaikutuksia pitää selvittää.
Samalla pitäisi olla tarkkana siinä, mitä näiden ilmiöiden perusteella päätellään yksittäisistä ihmisistä.
Kun keskustelussa toistuu käsitys siitä, että diagnooseja saa helposti, lääkkeitä määrätään kevyesti tai vanhemmat hakevat lapsilleen diagnooseja, siitä voi syntyä ennakko-oletuksia.
Vanhemman huoli voidaan nähdä ylireagointina.
Tutkimusten pyytäminen diagnoosin tavoitteluna.
Tuen hakeminen vaativuutena.
Lapsen toimintakyvyn vaikeudet kasvatuksen ongelmana.
Aikuisen oman neurotyypin pohtiminen trendiin mukaan lähtemisenä.
Ulospäin pärjäävän ihmisen vaikeudet epäuskottavina.
Tämä ei tarkoita, että näin tapahtuisi kaikissa palveluissa. Moni ihminen saa hyvää, oikea-aikaista ja kunnioittavaa tukea.
Ongelma syntyy, kun yleisestä ilmiöstä tehdään oletus yksittäisestä ihmisestä.
Diagnoosien lisääntyminen voi olla totta. Diagnostiikassa voi olla kehittämisen tarvetta.
Samalla osa ihmisistä voi jäädä liian pitkäksi aikaa tunnistamatta. Osa voi saada tukea vasta tilanteen kriisiydyttyä. Osa ei saa diagnoosia koskaan. Osa on oppinut pärjäämään tavalla, jonka todellinen hinta näkyy vasta vuosien päästä.
Nämä todellisuudet voivat olla olemassa yhtä aikaa.
Diagnoosi ei ole päämäärä
Tämän keskustelun ei lopulta pitäisi olla kamppailua diagnoosien puolustajien ja vastustajien välillä.
Diagnoosi on yksi väline ihmisen kokemusten, toimintakyvyn ja tuen tarpeiden ymmärtämiseen.
Se ei määrittele koko ihmistä. Se ei myöskään yksin kerro, millaista tukea ihminen tarvitsee.
Tärkeämpää on se, mitä ymmärrys muuttaa.
Saako lapsi tukea silloin, kun tuen tarve näkyy, vai vasta tilanteen kriisiydyttyä?
Tunnistetaanko kuormitus ennen kuin ihminen joutuu ylittämään omat rajansa yhä uudelleen?
Saako aikuinen rakentaa elämäänsä omien voimavarojensa mukaan vai arvioidaanko hänen onnistumistaan sen perusteella, kuinka hyvin hän pystyy pakottamaan itsensä vastaamaan ympäristön odotuksiin?
Kysymmekö “miksi hän ei vain tee?”
Vai kysymmekö, mikä tässä tekee tekemisestä vaikeaa ja millainen tuki auttaisi?
Diagnoosi näkyy. Matka sinne ei.
Rekisteriin jää diagnoosin kirjaaminen.
Sinne ei jää ensimmäinen kerta, jolloin lapsi yritti kertoa, ettei jaksa.
Ei ensimmäinen kerta, jolloin vanhempi sanoi olevansa huolissaan.
Ei vuosia, jolloin vaikeuksia tulkittiin väärin.
Ei sitä työtä, jota ihminen teki näyttääkseen pärjäävältä.
Ei maskaamista.
Ei niitä selviytymiskeinoja, jotka mahdollistivat opiskelun, työn, ihmissuhteet, vanhemmuuden tai muun arjen mutta vaativat enemmän kuin kukaan ulkopuolinen näki.
Eivätkä siellä näy ihmiset, jotka eivät koskaan saaneet diagnoosia.
Tilasto kertoo jotain tärkeää.
Se ei kerro ihmisen koko tarinaa.
Siksi ehkä tärkein kysymys ei ole, onko diagnooseja nykyään liikaa vai liian vähän.
Kun kohtaamme yhden ihmisen, tärkeämpi kysymys voi olla:
“Mitä tämän ihmisen elämässä on tapahtunut ennen kuin tähän pisteeseen tultiin?”
Krista Ojala
Lähteet
ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö). Käypä hoito -suositus. (2026). Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Lastenneurologinen yhdistys ry:n, Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen ja Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen asettama työryhmä. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Käypä hoito: ADHD
Ali, D., Bougoure, M., Cooper, B., Quinton, A. M. G., Tan, D., Brett, J., Mandy, W., Maybery, M., Magiati, I., & Happé, F. (2025). Burnout as experienced by autistic people: A systematic review. Clinical Psychology Review, 122, 102669. https://doi.org/10.1016/j.cpr.2025.102669
Autismikirjon häiriö. Käypä hoito -suositus. (2024). Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen, Suomen Nuorisopsykiatrisen Yhdistyksen, Suomen Kehitysvammalääkäreiden, Suomen Lastenneurologisen Yhdistyksen ja Suomen Psykiatriyhdistyksen asettama työryhmä. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Käypä hoito: Autismikirjon häiriö
Catala, A. (2024). Nothing about us without us: Identifying principles of justice for emancipatory participatory research in the context of neurodiversity. Kennedy Institute of Ethics Journal, 34(2), 311–331. https://doi.org/10.1353/ken.2024.a958997
Chown, N., Robinson, J., Beardon, L., Downing, J., Hughes, L., Leatherland, J., Fox, K., Hickman, L., & MacGregor, D. (2017). Improving research about us, with us: A draft framework for inclusive autism research. Disability & Society, 32(5), 720–734. https://doi.org/10.1080/09687599.2017.1320273
Clements, L., & Aiello, A. L. (Eds.). (2025). Understanding parent blame: Institutional failure and complex trauma. Policy Press. https://doi.org/10.1332/policypress/9781447375227.001.0001
Clements, L., & Aiello, A. L. (2025). Recurring themes: Parent blame and systems-generated trauma. In L. Clements & A. L. Aiello (Eds.), Understanding parent blame: Institutional failure and complex trauma (pp. 6–24). Policy Press.
Crompton, C. J., Ropar, D., Evans-Williams, C. V. M., Flynn, E. G., & Fletcher-Watson, S. (2020). Autistic peer-to-peer information transfer is highly effective. Autism, 24(7), 1704–1712. https://doi.org/10.1177/1362361320919286
French, B., Daley, D., Groom, M., & Cassidy, S. (2023). Risks associated with undiagnosed ADHD and/or autism: A mixed-method systematic review. Journal of Attention Disorders, 27(12), 1393–1410. https://doi.org/10.1177/10870547231176862
Kansaneläkelaitos. (2026a, 19. maaliskuuta). ADHD-lääkkeitä käyttää jo joka yhdeksäs alakouluikäinen poika – tilastoissa erottuvat myös teinitytöt ja nuoret naiset. Kelan julkaisu
Kansaneläkelaitos. (2026b, 19. toukokuuta). Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosit yleistyvät edelleen. Kelan julkaisu
Khudiakova, V., Russell, E., Sowden-Carvalho, S., & Surtees, A. D. R. (2024). A systematic review and meta-analysis of mental health outcomes associated with camouflaging in autistic people. Research in Autism Spectrum Disorders, 118, 102492. https://doi.org/10.1016/j.rasd.2024.102492
Milton, D. E. M. (2012). On the ontological status of autism: The ‘double empathy problem’. Disability & Society, 27(6), 883–887. https://doi.org/10.1080/09687599.2012.710008
Milton, D., Gurbuz, E., & López, B. (2022). The ‘double empathy problem’: Ten years on. Autism, 26(8), 1901–1903. https://doi.org/10.1177/13623613221129123
Nayyar, J. M., Stapleton, A. V., Guerin, S., & O’Connor, C. (2025). Exploring lived experiences of receiving a diagnosis of autism in adulthood: A systematic review. Autism in Adulthood, 7(1), 1–12. https://doi.org/10.1089/aut.2023.0152
Sasson, N. J., Faso, D. J., Nugent, J., Lovell, S., Kennedy, D. P., & Grossman, R. B. (2017). Neurotypical peers are less willing to interact with those with autism based on thin slice judgments. Scientific Reports, 7, 40700. https://doi.org/10.1038/srep40700